AAARGH! Tämä se on sitä melkein pahinta aikaa! Siis odottaminen - pentujen odottaminen!
Mustan Veeramme juoksuaikaa odotettiin tammi-helmikuussa kuin kuuta nousevaa, oli tarkoitus että Veera saisi viimeiset pentunsa. Urossuunnitelmatkin olivat valmiina, juu, ja kaiken piti olla ihan kohdillaan kun vain rouva aloittaisi juoksunsa... Ja aloittihan se. Aloin vaan parin päivän päästä arvella että näinköhän rouva on päässyt aloittamaan huomaamatta, kun elkeet alkoivat jo saman tien olla sellaiset että tiettyjä mietteitä rouvakoirallamme oli. Tämähän selvitetään, tuumasin, ja kiikutin Veeruskan helmikuun alun torstaina sitten progesteronitestiin. Perjantaina töissä soi puhelin, ja eläinlääkäri Sirje siellä rauhallisesti tuumasi "Sinulle tulee kiire - proge näyttäisi että Veera pitää astuttaa tänään." TÄNÄÄN????? Perjantai, minä viiteen töissä, Veera kotona n. 40 kilsan päässä ja  Julle-sulhanen Jyväskylässä jonne Veeralta matkaa reilu 180 km... ja kuten hetkeä myöhemmin selvisi, sulhanen oli omistajansa isän 50-vuotispäivillä!!!!! Hätäpäissä sinkoilivat tekstarit edes ja takas, siinä jo selvitettiin lauantain siemennysmahollisuutta (arvatkaa oliko), tai voisiko joku käydä herran hakemassa edes puolesta matkasta (arvatkaa...), ja sitten piti jo alkaa soitella lähellä asuvan (ei tuo 40 km matka eikä mikään) varamies Andyn perään... ja omistaja Riina oli sairaalassa.
Tiedättekö, Siinä vaiheessa alkoi jo synkistää!

Vaihtoehtoja oli kaksi, jättääkö astuttamatta vai kokeilla omilla pojilla. Koska Veeralta oli jo kyselty kevätvauvaa vähän kauemmaksi, tuumasin että enemmän harmittaisi jättää astuttamatta. Ja taas oli kaksi vaihtoehtoa, Jaanan Vinski, ja oma kasvattimme Iivari. Vinskihän on menestynyt näyttelyissä loistavasti, mutta arvelutti yhdistää itsessään jo temperamenttista ja vilkasta Veeraa kovin dominoivaan Vinski-herraan. Eli kallistuin sitten kuitenkin vaatimattomamman näköiseen Iivariin, joka on huomattavasti tasaisempi luonteeltaan. Iivarillakin on kuitenkin yksi serti, ja se on tosi vahvarakenteinen sankari. Arvelutti vain se, että näinköhän kohta 4 vuotta poikamiehenä elellyt isinpoika ymmärtäisi astumisen päälle, varsinkin kun Veera ei koskaan ole kovin Iivarista perustanut, on aina kertakarjaisulla kyläilijän asettanut kävelemään hitaasti ja riittävän etäältä ohi. Tai viime aikoina ei ollut tarvinnut edes karjaista, ihan jo mulkaisu oli riittänyt...

No ajelin sitten iltamyöhillä parin kilometrin päähän velipojan luokse hakemaan Iivaria. Iivari katseli minua perin epäluuloisena, luullen joutuvansa taas pesun tai muun kalttauksen kohteeksi, eikä ollut ollenkaan mukaan lähdössä. Se piti kantaa huoneeseen jossa Veera piti juoksujen aikaista budoaariaan, ja masensi jo kun mietin miten hitossa minä saisin herran yleensä suostumaan tulemaan Xantipan lähimaillekaan, saati sitten astumaan!
Vaan niin se on että jos tikanpoika on tikanpoika niin luonto sen puuhun ajaa, ja terveviettisen poikakoiran muihin puuhiin. Parin minuutin kuluttua alkoi Iivarin pää kääntyillä jo Veeraa kohti eikä poispäin, ja kun herra näki minun ottavan kiinni siitä hampaallisesta päästä, se alkoi hiippailemaan lähemmäksi. Veerakin totesi että tällä erää punapäästä saattaisi olla iloakin, ja päätti käyttäytyä... hmm, tyttökoiriksi, ja säästää mulkoilut ja nalkutuksen myöhempään ajankohtaan. Ja eipä aikaakaan niin voi kauhistus (tai meikäläisen näkökulmasta ei ollenkaan), ja parin tunnin kuluttua istui Iivari hyvin itseensä tyytyväisen näköisenä autonpenkillä menossa takaisin kotoonsa.
Kun menin seuraavana aamuna sitä toiselle visiitille hakemaan, se otti minut vastaan suorastaan hymyillen, ja meillä kotipihassakin se että sain portin auki, ryntäsi ukkeli jo hyppimään ovea vasten oikein kiireisen näköisenä! Eikä touhussa kauan nokka tuhissut vaikka onkin kiinureista kyse, kun kerran oli herra saanut juonesta kiinni.

Kuitenkaan en osannut oikein uskoa että tulosta olisi tullut, ennenkuin eilen varmistui Veeran tiineys ihan virallisesti, vaikka rouva onkin ollut perin laiska viime päivät. Ja nyt  sitten ei auta kuin odottaa.... ääääääääähhhhhhhhhh......................... ja antaa hyvää ruokaa riittävästi, ja pitää emäntä hyvissä voimissa ja tyytyväisenä. JA koettaa itse olla kävelemättä rinkiä koko ajan...

Iivari muuten tykkää minusta vallan mahdottomasti nykyään. Olen sen lempi-ihminen oman iskän ja äiskän jälkeen, mistähän mahtanee johtua? Viimesunnuntainen harjaus/pesu/harjaus-sessiokin sujui vallan leppoisissa merkeissä vaikka takkujakin selviteltiin. Ryppykarvoja trimmatessakin istui herra pöydällä hyvin tyyriin ja tärkeän näköisenä eikä temppuillut ollenkaan. Outoa... ;-)

Kolme viikkoa odotusta jäljellä.........